Limosaari

ÄÄNISEN LIMOSAARI JATKOSODAN AIKANA

Tekstin on laatinut Erkki Marttila helmikuussa 2009. Laadittu matkan taustatiedoiksi. Asiatiedoiltaan kevyehkö!
Lähteet:
- Lappalainen Niilo, "Äänisen rannoilla." Juva 1989
- Vuorenmaa Anssi, "Sotaa Äänisellä" , artikkeli Sotaveteraani-lehdessä 4/2006
- Pekka Tulkki "Sotilasmuistoja." Turku 2002. Ei painettu
- Jatkosodan historia, osa 6
- Jalava Matti, Jalava Liisa "Terveiset täältä" Uusikaupunki 2008

Tekstiin liittyvät kuvat ovat Picsa-albumina tässä osoitteessa
http://picasaweb.google.com/Perinteet/Matkaesite



1. ÄÄNISEN RANNIKKOPUOLUSTUS

Äänisjärvi eli Ääninen on Laatokan jälkeen Euroopan suurin järvi. Se on 245 kilometriä pitkä ja sen suurin leveys on 90 kilometriä. Saaria on noin 2000 ja rantaviivaa lähes 1500 kilometriä.

Suomalaisjoukot saavuttivat Äänisen rannan Petroskoin eteläpuolella Derevjannojessa 24.9.1941. Petroskoi vallattiin 1.10. Syväri-joen alkukohdan ja Petroskoin välinen rannikko vallattiin 6.10. mennessä. Pitkien lahtien, niemien ja saariston rikkoma alue Petroskoista pohjoiseen aina Äänisen pohjoispäässä olevaan Karhumäkeen asti vallattiin 6.12. mennessä. Karhumäestä vielä itään olevan Poventsankin tultua vallatuksi oli suomalaisten hallussa pitkä rantaviiva alkaen n 15 kilometriä Syväri-joen latvasta etelään ja jatkuen aina Vienan kanavan eteläpäähän asti. Nämä rannat pysyivät suomalaisten hallussa aina kesäkuun loppupuolelle v 1944 asti.

Kuva 1: Äänisen Rannikkoprikaatin toiminta-alue

Äänisen rannikkopuolustusjoukot koottiin Laatokalta, Lounais-Suomesta ja Hangon rintamalta vapautuvista joukoista. Ensimmäisenä Ääniselle siirrettiin majuri Kalle Kosken johtama tykistöpatteristo Laatokalta sekä moottoriveneosasto myös Laatokalta. Nämä saapuvat Äänislinnan 2.10. Äänisen rannikkopuolustuksen komentajaksi nimitettiin eversti Arvo Lyytinen. Äänisjärven Rannikkoprikaati (myöh Äänisen Rannikkoprikaati) perustettiin 27.10. Sen Äänislinnaan sijoittuvaksi esikunnaksi tuli Turusta siirretty 5. Rannikkoprikaatin esikunta. Hangosta vapautuvia 4. Rannikkoprikaatin joukkoja sijoitettiin Äänisniemen - Limosaaren alueelle. Laajalla ja tiheästi asutulla Äänisniemellä puolustuksesta vastasi tammikuuhun 1943 asti Ratsuväkiprikaati, jolle siellä olevat rannikkojoukot oli alistettu.

Äänisellä tarvittavia aluksia siirrettiin sinne rautatiekuljetuksilla. Paljon aluksia saatiin myös Tulvojan edustalta, jonne oli juuttunut jäihin suuri neuvostoliittolainen kuljetusosasto. Syvärillä olleen Nishin telakan alueelta nostettiin ja kunnostettiin useita aluksia suomalaisten käyttöön. Äänisen laivasto-osaston runkohenkilöstöksi siirrettiin panssarilaiva Ilmarisen tuhosta pelastunut 30 miehen osasto.

Kuva 2: Laatokalta siirretty moottorivene Äänisellä Solomannin edustalla 5.10.1941.

Kuva 3: Jäihin juuttuneita aluksia Tulvojan edustalla marraskuussa 1941.

Kuva 4: Aluksia Syvärin telakalla syystalvella 1941

Monien välivaiheiden jälkeen Äänisen Rannikkoprikaati oli ryhmittyneenä seuraavasti

- Esikunta ja tukiyksiköt Äänislinnassa
-Äänisen Laivasto-osasto Äänislinnan Uusiselässä keskeneräisen lentokonetehtaan alueella
- Rannikkotykistörykmentti 4 alueen eteläosassa välirajana Suunujoki - Limonsaaren eteläkärki. RTR 4:n komentaja oli ensin Kalle Koski, myöhemmin Viljo Valtanen, esikunta toimi Ruoppaojan vepsäläiskylässä. RTR 4:n alajohtoportaina oli neljä linnakkeistoa, joihin kuului rannikkopattereita ja torjuntakomppanioita.
- Rannikkotykistörykmentti 14 alueen pohjoisosassa Sungun tasalle asti. Komentaja Niilo Kesämaa, esikunta Suurlahdessa. RTR 14:n alue oli jaettu neljään lohkoon (Sungun Lohko, Tulvojan Lohko, Reskan Lohko ja Limosaaren Lohko). Kuhunkin lohkoon kuului yksi linnakkeisto sekä lisäksi jalkaväkeä, kenttätykistöä ym yksiköitä.

Äänisen Rannikkoprikaatin komentajaksi nimitettiin eversti, myöhemmin kenraalimajuri Eino Iisakki Järvinen 7.4.1943 alkaen.

Kuva 5: Äänisen Rannikkoprikaatin ryhmitys v 1942


Kuva 6: Ryhmitys vuonna 1944

Äänisen Rannikkoprikaatin kokonaisvahvuus oli vuonna 1944 noin 3600 henkilöä, joista n 70 oli aseettomia lottia. Tykkikalustona oli 27 raskasta ja 58 kevyttä rannikkotykkiä sijoitettuna yhteensä 17 linnakkeelle. Eteläisin linnake oli Vosnesenjan Kulikova, pohjoisin Äänisniemen Tulvoja.


2. LIMOSAARI

2.1. Kuvaus Limosaaresta

Äänisellä olevan Klimetskinsaaren eli suomalaisittain Limosaaren olemassaoloakaan tuskin tietävät enää kuin ani harvat siellä palvelleet veteraanit. Tämä suuri, turistireittien ulkopuolelle jäävä saari on, paitsi osa jatkosodan aikaista Kauko-Karjalan etulinjaa, myös lähes unohtunut muisto ikivanhasta suomalais - karjalaisesta asutuksesta ja rakennuskulttuurista. Saaren väestö omaksui venäjänkielen jo 1600-luvulla, osa paikannimistä on kuitenkin edelleen suomen tai karjalankielisiä. Klimetskinsaaren vaikuttava puuarkkitehtuuri teki jatkosodan aikana voimakkaan vaikutuksen suomalaisiin kulttuurintutkijoihin. Karelianismin eräänlaisena joutsenlauluna pidetty, v 1943 julkaistu kirja "Aunuksen asunnoilla" sisältää paljon Klimetskinsaarelta otettuja valokuvia. Tsasounia, karjalaistaloja, tuulimyllyjä, kirkkoja ym. Limosaari sijaitsee vajaat 50 kilometriä Petroskoista koilliseen. Saari on 25 kilometriä pitkä ja 5 - 8 kilometriä leveä.

Klimetskin saaren koillispuolella aivan pääsaaren kupeessa ovat pienet toisiaan lähellä olevat Oleninin saaret. Suomenkielellä niitä kutsutaan Peurasaariksi tai vain Peurasaareksi. Saari on tullut tunnetuksi ns Kundan kulttuuriin liittyvistä argeologisista kaivauksista. Peurasaarilla olleella kalkkikivilouhoksella oli Stalinin vainojen aikana pahamaineinen pakkotyöleiri, jolla menehtyi mm useita Suomesta ja Pohjois-Amerikasta Neuvostokarjalaa rakentamaan tullutta suomalaista.


Kuva 7: Heinälahden vaikuttava ja suomalaisten aikanaan paljon kuvaama kirkko on valitettavasti palanut v 1986


2.2. Suomalaisten tulo Limosaarelle. Taistelut tammikuussa 1942

Limosaari siirtyi suomalaisten haltuun lähes taisteluitta 13.11.1941. Tuolloin Ratsuväkiprikaatin yksi komppania saapui Äänisniemeltä sinne (ilmeisesti jäitse?) ja nousi maihin saaren itärannalle. Samaan aikaan saapui Äänislinnasta Rannikkoprikaatin joukkueen vahvuinen osasto hinaaja "Väinön" avustamana, joka veti kahta moottorivenettä halki jäätymässä olevan ulapan. Osasto nousi maihin Limosaaren eteläpäässä. Neuvostoliittolainen tykkivene evakuoi saaren puolustajat Konnunkylän laiturista. Saaren venäjänkielinen väestö, noin 2700 henkeä jäi vielä tässä vaiheessa paikoilleen.

Kuva 8: Kuvassa Laatokalta Ääniselle siirretty hinaaja tuomassa sotilaita Äänisen Limonsaareen jatkosodan aikana. Tänä päivänä tähän samaan laituriin poikkeavat tarvittaessa Petroskoista Kishiin ajavat kantosiipialukset.

Ratsuväkiprikaatin komppania poistui Limosaaresta pian. Saarelle siirrettiin yksi komppania joukkoyksikostä nimeltä Aunuksen Heimosoturipataljoona. Tämä joukko oli erikoisesta nimestään huolimatta normaali Suomen armeijan yksikkö ja sen henkilöstö oli Suomen kansalaisia. Osa pataljoonan miehistä oli Aunuksesta 1920-luvulla Suomeen siirtyneitä pakolaisia. Sekin irroitettiin pian ja tilalle tuli Linnoituspataljoona 10:n yksi komppania sekä yksi tykkipatteri. Linnoitusjoukoiksi kutsuttiin rannikkotykistöstä koottuja, ilman varsinaisia rannikkotykkejä olevia, mutta konekiväärein vahvennettuja joukkoja. Limosaareen 20.12.41 siirretyn linnoituspatterin nimi oli Erillinen Linnoituspatteri ja sen kalustona oli 4 kpl 75 mm:n tykkejä vuosimallia 1917. Komppanian ja tykkipatterin vahvuus oli yhteensä n 80 miestä eli Limosaari oli tässä vaiheessa hyvin heikosti miehitetty.

Venäläiset tiedustelupartiot pitivät öisin yhteyttä Limosaaren väestöön. Koska saari todettiin heikosti puolustetuksi, venäläiset päättivät vallata sen. 1./2.1.1942 yöllä saareen lähetettiin 50 miehen tiedustelupartio, joka piiloutui päivän ajaksi saaren eteläpuolella olevien ahtojäiden sekaan. Suomalainen hevosilla liikkunut tiedustelupartio törmäsi venäläisiin, kärsi tappioita ja vetäytyi taaemmas. Limosaaresta tuli apujoukko ja päivän kestäneen taistelun jälkeen vihollinen vetäytyi pois.

Limosaari yritettiin toden teolla vallata 10.1.1942. Tuolloin yhteensä 630 miehen osasto hyökkäsi saareen neljässä eri kohdassa: aivan saaren pohjoiskärjessä olevaan Kurgenitsan kylään, itärannalla oleviin Vol Navolokiin ja Koiselkään sekä eteläpäässä olevaan Konnunkylään ja Luostariniemeen. Limonsaarta puolustaneiden joukkojen vahvuus oli tuolloin vain yhteensä 79 miestä. Pohjoispäässä Kurgenitsaan suuntautunut hyökkäys torjuttiin. Sen sijaan Luostariniemessä ollut ryhmä tuhottiin tai otettiin vangeiksi, Konnunkylässä ollut 18 miehen osasto yllätettiin täysin ja osa sen miehistä kaatui, pääosa jäi vangeiksi. Vol Navolakin tukikohta lyötiin hajalle, osa sen miehistöstä vetäytyi viivyttäen Limosaaren pohjoisosiin, jossa yhtyi tykkipatterin miehiin. Heinälahdessa ollut komentopaikka ja radioryhmä vetäytyi taistelun jälkeen Kurgenitsaan, jossa saaren puolustusta johtanut majuri Pauli Nysten sai jo käskyn vetäytyä jäljellä olevien komppanian miesten että tykkipatterin kanssa Suurlahteen eli luopua Limosaaresta.

Äänislinnaan ryhmitetty Aunuksen Heimosoturipataljoona sai 10.1. käskyn lähteä vastahyökkäykseen Limosaareen. Matkanteko oli jääesteiden vuoksi hidasta ja siihen kului kokonainen vuorokausi. Edellä ajoi aurausosasto, jonka oli matkan aikana rakennettava railojen yli useita lankkusiltoja. Pakkasta oli 40 astetta. Pataljoona pääsi 11.1. illalla luostariniemeen, josta se hiihti Heinälahteen saaden kosketuksen vain kylän edustalla olleeseen tiedustelupartioon, joka poistui paikalta. Samaan aikaan kuin heimosoturipataljoona lähti vastahyökkäykseen lähti myös Äänisniemstä kaksi Ratsuväkiprikaatin komppaniaa Limosaaren tueksi. Neuvostopartisaanit pitivät vielä 11.1. aamulla hallussaan Limosaaren keskiosaa, mutta todettuaan vastatoimenpiteet vetäytyivät seuraavana aamuna Vol Navolokin kautta.

Aunuksen Heimosoturipataljoona jäi toistaiseksi saaren miehitykseksi. Saarella olevat siviiliasukkaat evakuoitiin heti Äänislinnaan epäiltynä partisaanien avunannosta. Tammikuun 1942 taisteluissa suomalaiset menettivät kaatuneina 19 miestä, vihollisen arvioitiin menettäneen kaatuneina 50 miestä.

Kuva 9: Kaatuneita Limosaaren edustalla ahtojäissä kevättalvella 1942


2.3. Limosaaren puolustusta vahvennetaan

Heimosoturipataljoonan tueksi Limosaareen siirrettiin 15.1.1942 kaksi Saaristomereltä koottua torjuntakomppaniaa. Tammikuun 1942 lopulla saareen siirrettiin kolmitykkinen raskas patteri kalustonaan uljaan näköiset 122 K/31 -tykit. Tämä patteri ryhmittyi Klimetskoin kylään luostarin alueelle saaren eteläosaan ja toimi siellä elokuuhun 1943 asti. Limosaareen siirrettin myös kaksi kevyttä rannikkopatteria, jotka ryhmitettiin Konnunkylään ja eteläiselle Oleninin saarelle. Heimosoturipataljoona samoin kuin Erillinen Linnoituspatteri siirrettiin maaliskuuhun 1942 puolivälissä pois Limosaarelta mutta ennen sitä saaren oli siirretty vielä yksi torjuntakomppania lisää.

Äänisen pohjoisosaa puolusti jatkosodan aikana Äänisen Rannikkoprikaatiin kuulunut Rannikkotykistörykmentti 14 (RTR 14). Sen esikunta oli Äänisniemen Suurlahdessa (Velikaja Guba). RTR 14:n Limosaaren Lohko puolusti suurta Limosaarta monine lähisaarineen. Vastuualueeseen kuului myös itse Äänisniemestä pitkälle etelään pistävä niemi, jonka kupeessa myös Kizhin saaret ovat. Lohkon komentajana oli majuri, myöhemmin kenraalimajuri Väinö Karvinen. Limosaari oli Äänisen rannikkopuolustuksen uhanalaisin kohta, pelkästään pääsaarellakin oli itäistä rantaviivaa 25 kilometriä.

Limosaaren puolustusta vahvennettiin sodan kuluessa muutamaan otteeseen. Keväällä 1942 ryhmitys oli seuraava:

- Lohkon komentopaikka Heinälahden kylässä
- Tykistötoimintaa johtava I Linnakkeiston komentoporras toimi lohkon esikunnan yhteydessä
- Raskas patteri luostarin alueella kalustonaan 3 kpl 122 K/31 kenttätykkiä asennettuna rt-perustalle, joka mandollisti ammunnan liikkuvaan maaliin
- Kevyt rannikkopatteri Konnunkylässä (Konda). Kalustona 4 kpl 75 mm:n kenttätykkiä.
- Kevyt tykkijaos eteläisellä Oleninin saarella (Eteläinen Peurasaari). Kalustona 3 kpl 75 mm:n Canet-rannikkotykkiä
- kolme torjuntakomppaniaa, joilla kullakin oli puolustettavanaan rantaa noin 8 kilometriä. Yksi torjuntakomppania (nro 33) oli Konnunkylän alueella, yksi (nro 34) itärannalla Vol Navolakin alueella ja yksi (nro 35) Limosaaren pohjoisosassa Kurgenitsan alueella. Talvisin saaressa oli lisäksi yksi jalkaväkikomppania.

Kesällä 1942 Limosaareen siirrettiin Äänisniemeltä raskas kolmitykkinen Canet-patteri, joka ryhmitettiin Nuijaniemeen.

Saareen siirrettiin vielä kesällä 1943 yksi kevyt 2-tykkinen 75 mm:n rannikkotykkijaos, joka ryhmitettiin Konnunkylään, jossa aiemmin ollut patteri siirrettiin uhanalaiselle itärannalle Koiselkään. Kevättalvella 1944 Limosaareen siirrettiin vielä 2-tykkinen kenttätykkijaos, jota käytettiin monissa eri paikoissa, viimeisenä tuliasema-alueena oli pääsaarensaaren eteläpuolella oleva pieni majakkasaari (Ostrov Reznoi), josta suomalaiset käyttivät nimeä Mäntysaari.

Nämä kaikki yhteenlaskien Limosaaren puolustajien vahvuus oli talvisin 700 - 800 miestä.

Kuva 10: Tykistön ryhmitys Limosaaressa ennen irtautumista kesäkuussa 1944


Limosaaren raskas patteri sijoitettiin Nuijaniemeen. Äänisniemen Reskasta eli Tambitsasta Limosaareen kesällä 1942 siirtynyt Pekka Tulkki kirjoittaa näin: "Se (Nuijaniemi) on pari kilometriä pitkä melko kapea niemi, joka eteläpäässä muodostuu nuolenkärjen muotoiseksi siten, että molemmille puolille niemeä muodostuu aika suojaiset lahdet nuolenpään ”väkästen” ansiosta. Niemeen oli ennen meidän siirtoa laitettu kallioon tykkien kiinnityspaikat kuntoon. Paikalle oli tuotu myös sahalaitos, mikä sahasi rannalla olevista tukeista rakennushirsiä. Äänisellä oli varmasti venäläisiltä hajonnut suuria tukkilauttoja, sillä Limosaaren ja erikoisesti Nuijaniemen rannat olivat täynnä hyvälaatuisia tukkeja. Näin saaduista rakennushirsistä rakennusporukka rakensi tukevia majoitustiloja siten, että kahden hirsiseinän väliin tuli kivikerros. Olivat siten eräänlaisia puolikorsuja. Ne eivät vielä kuitenkaan olleet valmiita meidän muuttaessamme ja osa miehistöstä asui teltoissa ja osa näissä valmistuvissa taloissa. Niemen läntisessä poukamassa oli ankkurissa venäläisiltä jäänyt siipirataslaiva, josta pääosa upseereista sai asunnon. Siinä oli sopivasti kahden asuttavia hyttejä ja kaiken lisäksi laivassa toimi sähköagregaatti, mistä myös minun radioni sai virran, eikä tarvinnut huolehtia loppuun kuluvista paristoista. Asuin tässä laivassa pitkälti seuraavaan talveen niin että vasta kevättalvella 1944 muutin hirsikämppään. Täällä oli patterin päällikkönä kapteeni ”Tito” Kiviranta. Oikein mukava ja jämpti aktiiviupseeri.

Syksyllä niemen maastossa oli puolukoita aivan valtavasti...Niemi oli kuulunut luostarille, minkä rakennukset olivat niemen länsipuolella. Puusto oli pääosiltaan valtavan kokoista kuusikkoa, mikä oli ollut hakkaamatta ehkä satoja vuosia.

Kuva 11: Raskaan rannikkotykin putkea siirretään Limonsaaren Nuijaniemeen


... Viihdytyskiertuekin kävi niemessä ainakin kerran. Yhden tykin edustalla näyteltiin Äänislinnan teatterin toimesta Rykmentin murheenkryyni. Yksi pääosan esittäjistä oli Lulu Paasipuro, joka oli saavuttanut mainetta Äänislinnan teatterissa ja viihdytyskiertueilla.
Kuvassa Canet tykin jalustan edessä Lulu Paasipuro valkoinen esiliina edessään ja Rykmentin murheenkryynin esitys meneillään parhaillaan. Muiden näyttelijöiden nimiä ei ole muistissani."

Kuva 12: ... ja kohta Äänislinnan teatteri esiintyy viihdytyskiertueellaan samaisen rannikkotykin juurella

Limosaaren kaakkoispäässä oli isohko Konnunkylä. Siellä oli v 1862 rakennettu hyvin kaunis kirkko, joka edelleenkin on pystyssä, vaikka rapautuneena. Tammikuusta 1942 alkaen Konnunkylässä oli joko nelitykkinen patteri tai kaksitykkinen jaos aina suomalaisten irtautumiseen asti.

Kuva 13: Pitkä tie rantapyssyn pojilla: Tämä Uudessakaupungissa perustettu kevyt rannikkotykkipatteri toimi ensin Ahvenanmaan Hammaruddassa, siirrettiin sieltä hetkeksi Hangon rintamalle ja edelleen tammikuun lopulla 1942 Äänisen Limosaaren Konnunkylään, josta siirtyi elokussa 1943 Koiselän kylään. Siellä patteri oli kesäkuuhun 1944 asti, kunnes siirrettiin jatkosodan loppukuukausiksi Laatokan Valamoon. Patterin miehet palvelivat välirauhanteon jälkeen vielä hetken Porkkalan vuokra-alueen rajavartioinnissa ennen kotiuttamistaan.

Kuva 14: Konnunkylän kaunis kirkko. Edessä kevyen patterin päällikkö luutnantti Haahti

Kuva 15: Äänisen pohjoisosaa puolusti Rannikkotykistörykmentti 14. Siihen kuuluvan Limosaaren Lohkon komentopaikka, peitenimeltään ”Pyssy” oli sijoittunut Heinälahden kylään. Komentoportaan lotat ja sotilaskotisisaret yhteiskuvassa.


Kuva 16: Asemasodan aikana pyrittiin taisteluhengestä huolehtimaan kaikin tavoin. Kuvassa Limosaaren Lohkon komentaja Väinö Karvinen hyvästelee viihdytyskiertueella Limosaaressa ollutta näyttelijää Mirjami Kuosmasta.


2.4 Epäonninen partio Vodla-joelle

Vodla-joen partio lähti Limosaaren Luostariniemestä kohtalokkaalle retkelleen 8.3.1942 klo 16.00.

Kuvat 17 ja 18: Vain puolet palasi. Vodla-joen partio lähdössä tehtäväänsä Limosaaren Luostarinniemessä 8. maaliskuuta 1942.

Anssi Vuorenmaa kirjoittaa Sotaveteraani-lehden numerossa 4/2006 asiasta näin:

"Luutnantti Karl Englundin 90-miehinen vahva partio lähti tuhoamaan Äänisen itärannalla Vodlajoen suulla talvehtineita proomuja sekä läheistä Salskin tukikohtaa. Retkestä muodostui kamppailu luonnonoloja, vihollista sekä väsymystä vastaan.

Noin puolet partiosta oli Äänisen Rannikkoprikaatin sotilaita ja puolet Ryhmä Oinosen (RO) tiedusteluosastosta jaettuina neljäksi joukkueeksi. Yritys paljastui osaston pääosan hyökätessä Salskiin. Vodla joen suun proomuja tuhoamaan lähetetty joukkue yllätettiin ja se kärsi tappioita yrittäessään tuhota proomuja. Luutnantti Englund irrotti osastonsa, käski sen hajautua ja hiihtää noin 13 km:n päässä olleelle Vasilisin saarelle, jonne hevoskolonnan piti tulla vastaan. Saari oli kuitenkin neuvostoliittolaisten miehittämä. Kiivaassa taistelussa kaatui luutnantti Englund ja useita uupuneita sotilaita; pervitiinikään ei auttanut väsymykseen. Hevoskolonna löysi saaren vasta 9. maaliskuuta aamulla, mutta ei tavannut Englundin miehiä jäälakeudella. Kolonna sai iltapäivällä käskyn palata turhalta matkaltaan.

Englundin miehiä palaili yksitellen takaa-ajopartioita vältellen Limosaareen. Ajalla 10.-13.maaliskuuta useat etsintäpartiot haravoivat Äänistä, turhaan. Partiosta kaatui nelisenkymmentä miestä ja muutama haavoittunut saatiin turvaan. Tietojen mukaan venäläiset osasivat odottaa tällaista yritystä. Limosaaren venäläiset tiedottivat siitä omalle puolelleen, ja suomalaisten tiedustelulennot juuri Vodlajoelle olivat pettämättömiä merkkejä. Venäläiset siirsivätkin muutamaa päivää ennen hyökkäystä Salskin lähettyville lisävoimia, hiihtopataljoonan ja partisaaniosastoja."


2.5. Kahakointia ja desanttien torjuntaa

Neuvostojoukot hyökkäilivät talvisin useaan otteeseen Limosaareen. Puolustajaan verrattuna alivoimaisten joukkojen tehtävänä oli tiedustelu, vankien sieppaaminen ja tuhojen aikaansaaminen.

- Maaliskuun 4. päivänä 1942 yritti 21 miehen vahvuinen partisaaniosasto päästä maihin Limosaaren itärannalla Vol Navolakissa. Puolustus oli kuitenkin valppaana ja vihollinen sai vastaansa kiivaan tulen. Yhdeksän venäläistä kaatui ja yksi jäi vangiksi. Loput pääsivät lumipyryn suojassa pakoon. Omia tappioita ei tullut.

- 20.3.1942 aamuyöllä havaittiin 70 miehen partisaaniosaston lähestyvän jäällä. Vastaan lähetettiin runsaan joukkueen osasto ja oma tykistö avasi tulen. Vihollinen pääsi kuitenkin irtautumaan sumun turvin. Kolme hyökkääjää pääsi rantalepikkoon, johon he myös kaatuvat. Omia kaatuneita ole kolme. Aamulla havaittiin jäällä kolmen kilometrin päässä kaksi vihollisosastoa, joihin kuului noin 40 miestä. Vihollinen karkotettiin oman partion ja omien lentokoneiden tulla.

- Vielä 27. huhtikuuta 1942 käytiin Limosaaressa huomattava kahakka. 93 sotilaan vahvuinen partisaaniosasto pyrki maihin saaren itärannalla. N 60 sotilaan osasto saatiin aamuun mennessä saarrostettua rannan tuntumaan. Vihollisosasto joutui patterien tuleen, mutta iltahämärissä tästä osastosta n 40 henkeä pääsi irtautumaan pienissä ryhmissä. Kokonaisuudessaan vihollinen menetti hyökkäyksessä 34 sotilasta kaatuneina, näistä viisi naisia. Vankeja saatiin 10. Puolustajia kaatui kaksi.

- 8. helmikuuta 1943 n 30 miehen vihollisosasto yritti jäitse maihin Limosaaren itärannalla hieman Konnunkylästä pohjoiseen. Siinä kohdin oli torjuntakomppanian ns Tuokko-tukikohta. Valppaana ollut puolustaja esti vihollisen maihinpääsyn.

- Maaliskuussa 1943 vihollinen teki hyökkäyksen Kontuun. Operaatio alkoi 3.3. illalla harhauttavalla hyökkäyksellä Vol Navolakin eteläpuolella aika kaukana itse Konnunkylästä. Puolustajan sidottua voimiaan sinne tapahtui itse päähyökkäys Konnunkylään kahden osaston voimin vahvuudeltaan yhteensä n 300 miestä. Hyökkääjä pääsi kylään, jonne oli jäänyt vain pieni vartioryhmä, poltti rakennuksia ja ryösti muonavaraston. Konnunkylän sotilaskotisisar Raisa Asela joutui vangiksi ja vuosien sotavankeuteen, josta kuitenkin aikanaan palasi. Konnunkylän muutamat vartiomiehet joutuivat vetäytymään kylän ulkopuolella olevan rannikkopatterin asemiin. Patteri avasi tulen kylään, josta hyökkääjä vetäytyi 3.3. aamuun mennessä.

- Limosaareen Lipovitsan (missähän?) niemelle pudotettiin 11.7.1943 yöllä siviilipukuinen desanttipartio, johon kuului kolme miestä ja kaksi naista. Partio kuitenkin havaittiin ja tuhottiin.


4. KISHI

Puuarkkitehtuuristaan tunnettu Äänisniemi on paikannimistöltään edelleen osin suomalaista, mutta alueen väestö on omaksunut venäjänkielen jo 1600-luvulla. Äänisniemen perällä olevaan Kishiin on miltei mahdoton päästä maitse, niinpä turistit kuljetetaan sinne yleensä kantosiipialuksilla Petroskoista. Kishin puukirkot ovat Karjalan Tasavallan vaikuttavin kohde. 1700-luvulla rakennettujen Kristuksen Kirkastuksen kirkon (Kesäkirkko) ja Jumalanäidin Suojeluksen kirkon (Talvikirkko) lisäksi Kishissä on monia pieniä vanhoja tsasounia

Kuva 19: Kishin kirkot on rakennettu 1700-luvulla. Tämä kuva on vuodelta 1941.

Kishin alue kuului jatkosodassa myös RTR 14:n Limosaaren Lohkon vastuulle. Kirkkojen alue välttyi kuitenkin taisteluilta. Äänisen Laivasto-osaston alukset ankkuroituivat usein tämän alueen suojaisiin salmiin ja saarien poukamiin. Vajaa kymmenen vuotta sitten esitettiin väitteitä, että yksittäinen suomalainen lentäjä olisi saanut tehtäväkseen tuhota Kishin kirkot. Tätä hetimiten kumottua väitettä saattaa kuulla edelleen. Itä-Karjalan sotilashallinto kantoi huolta kulttuuriaarteiden säilymisestä. Niinpä Kesäkirkon valtava, nelirivinen ja 102 erillistä ikonia käsittänyt ikonostaasi ("Kishin taivas") purettiin syksyllä 1942 ja siirrettiin turvaan ensin Limosaareen, sitten Äänislinnaan. Ikonien myöhemmistä vaiheista on esitetty erilaisia selityksiä. Joka tapauksessa Kishin ikonit jätettiin Petroskoihin suomalaisten vetäydyttyä sieltä. Niiden arvellaan palaneen pian sodan jälkeen. Kuitenkin monia noista ikoneista on nähty myöhemmin eri näyttelyissä. Ja Kishin kirkkoja ollaan paraikaa entisöimässä ja tiettävästi myös "Kishin taivas" on tarkoitus nostaa uudelleen paikoilleen

Kuva 20: Kishin Kesäkirkon ikonostaasi oli nelirivinen ja siihen kuului 102 erillistä ikonia. Kuva on vuodelta 1941.

Kuva 21:Gurgenitsan tsasouna Limonsaaren pohjoisosassa aivan Kishiä vastapäätä. Taidehistorioitsija Lars Pettersson apulaisineen toi Kishin Kesäkirkosta irroitetut ikonit ensin tämän tsasounan suojiin. Täältä ne myöhemmin siirrettiin Äänislinnan piispantaloon.


5. IRTI ÄÄNISEN RANNOILTA

Raskaiden tykkien purkaminen Äänisen rannoilta alkoi helmikuussa 1944. Silloin myös Limosaaren 3-tykkinen Canet patteri purettiin ja tykit kuljetettiin Suomenlahdelle. Tilalle Nuijaniemeen asennettiin kaksi 6 tuuman ns merikanuunaa, joiden kantama oli pienempi.

Käsky vetäytymisestä Ääniseltä annettiin 16.6.1944. Jo seuraavan päivän kuluessa alkoivat Limosaaren joukot siirtyä Longan laiturille, josta ne kalustoineen kuljetettiin proomuilla Äänislinnan koillispuolella olevalle Jallahden laiturille (Jalguba). Viimeiset joukot poistuivat Limosaaresta 21./22.6. yöllä. Konnunkylän ja Heinälahden välinen tie miinoitettiin ja myös Longan laituri panostettiin. Mutta mitään oli kielletty polttamasta tai räjäyttämästä.

Limosaaren kolmesta torjuntakomppaniasta muodostettiin Rannikkopataljoona 3. Se viivytti vihollista Äänislinnasta Veskelykseen johtavan tien suunnassa Säämäjärven - Sotjärven kannakselle asti. Rannikkopatterit kalustoineen siirrettiin joko Viipurinlahdelle tai Laatokalle.


Kuva 22: Uudessakaupungissa perustettu kevyt rannikkopatteri irtautui Limosaaren Koiselän kylästä 17.6.1944. Patteri siirrettiin Laatokan Valamoon, jossa se oli sodan loppumiseen asti.