Talvisodan ihme ja Säkkijärven rannat

Laadittu 26.11.2009

** Teksti perustuu osin aikakauslehti "Rannikon puolustajan" numerossa 1/2000 olleeseen artikkeliin "60 vuotta talvisodan päättymisestä - rannikkopuolustus keväällä 1940." **


Talvisodan ihmeen yksi osatekijä oli se, että hyökkääjän pääsy meritse maamme ydinalueille pystyttiin estämään. Rantaviivaa laajassa, mutta väestöltään vähäisessä maassamme riitti. Meren rantaa Torniosta Terijoelle, lisäksi demilitarisoitu Ahvenanmaa ja niin ikään linnoittamattomat Suomenlahden ulkosaaret. Lisäksi laaja Karjalan meri eli Laatokka. Kaukana pohjan perillä vielä kaistale Jäämerta. Monet tärkeät kohteet, kuten pääkaupunki, olivat meren rannalla. Läntiset meriyhteydet kulkivat suojattoman Ahvenanmaan vieritse.

Sodan sytyttyä 70 vuotta sitten vetäydyttiin Suomenlahden ulkosaarilta, Suursaari mukaan lukien lähes välittömästi. Ulkosaarien menettäminen ei kuitenkaan aiheuttanut uhkaa itse manner-Suomelle. Sen sijaan Ahvenanmaalle pystyttiin kuljettamaan saariryhmän puolustamiseen tarvittavat joukot sodan jo alettua. Vihollinen ei pyrkinyt juurikaan estämään Ahvenanmaan joukkojenkuljetuksia eikä pahemmin uhannut aluetta myöhemminkään. Neuvostoliittolaiset sukellusveneet ryhmittyivät läntisten meriväylien tuntumaan hankaloittaen elintärkeätä kauppa-alusliikennettämme tuntuvasti. Alukset joutuivat liikkumaan suojattuina saattueina, mikä hidasti kuljetuksia. Sukellusveneet eivät kuitenkaan aiheuttaneet suuria tuhoja kauppalaivoillemme.

Pohjois-Itämerellä ja Suomenlahdella rannikkotykistömme kävi joulukuun kuluessa kolme tulitaistelua neuvostolaivaston kanssa. Taistelut käytiin Utön, Russarön ja Koiviston edustoilla. Tämän jälkeen hyökkääjän pintalaivasto ei enää uhannut Suomea.

Laatokalla rannikkopuolustus tuki maarintaman taistelua Taipaleessa ja Salmissa. Taipaleen kuulut rannikkopatterit Järisevä ja Kaarnajoki tukivat etulinjan taistelua Terenttilän - Kirvesmäen alueella. Linnakkeet torjuivat myös helmikuussa 1940 Laatokan jäätyneen ulapan kautta tehdyt koukkaukset joukkojemme selustaan. Järisevän linnake oli rauhanteon hetkellä omien hallussa, tosin silloin jo lähes täysin tuhoutuneena.

Salmin edustan Mantsinsaari ja Lunkulansaari jäivät pian sodan alettua miltei täyteen yksinäisyyteen kauas maarintaman sivulle. Mantsinsaarta huollettiin Valamon kautta vesitse ja Laatokan jäädyttyä jäitse. Linnake säilyi puolustajan hallussa rauhantekoon asti. Tosin siinä vaiheessa sen molemmat raskaat tykit oli ammuttu täysin loppuun.



Kiinteän rannikkotykistön ryhmitys ja tykkien kantamat Viipurinlahden - Koiviston alueella talvisodan alussa. (Kirjasta Suomen rannikkotykistö 1918 - 1958)

Itäisen Suomenlahden ja Kannaksen länsirannan puolustajat joutuivat etulinjaan heti sodan alettua. Koiviston rannikkopatterit Saarenpää ja Humaljoki tukivat tehokkaasti maarintaman taistelua aina siihen asti, kun joukkomme vetäytyivät pääasemasta eli Mannerheim-linjalta 13. - 15. helmikuuta 1940. Vetäytymisen jälkeen Koiviston saaret jäivät Mantsinsaaren tavoin rintaman sivustaan. Saaret pysyivät puolustajan hallussa 23. helmikuuta asti, jolloin niiden puolustajat hiihtivät sankassa lumipyryssä Säkkijärvelle, jonne matkaa tuli noin 50 kilometriä. Sitä ennen oli Saarenpään 10 tuuman tykit ammuttu loppuun. Tämän jälkeen rannikkojoukot ryhmittyivät puolustukseen Viipurinlahden saarille ja luoteisrannalle. Merivoimat siirsivät rannikkolohkojen reserveinä olleita jalkaväkiyksiköitä Kotkan - Haminan suuntaan ja Viipurinlahdelle.

Neuvostoliittolainen 7. Armeija suuntasi maaliskuun alussa kaksi armeijakuntaa hyökkäykseen Viipurinlahden yli päämääränään saartaa Viipuri luoteesta. Vihollinen aloitti 2. maaliskuuta hyökkäyksen Uuraansaaren ja Lihaniemen alueilta Repolan ja Keihäsniemen suuntiin. Sen toinen hyökkäyskiila suuntautui 4. maaliskuuta alkaen Koiviston saarilta ja Pulliniemestä Säkkijärven rannoille Häränpäänniemen ja Vilaniemen suuntiin.



Ryhmitys Viipurinlahdella 27. helmikuuta 1940 ennen neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alkua (Kirjasta Koivisto ja Viipurinlahti 1939 - 1944)

Helsinki - Hamina - Viipuri-maantie oli Länsi-Kannaksella taistelevien suomalaisten joukkojen päähuoltotie. Mikäli neuvostojoukot olisivat päässeet tielle ja saaneet Viipurinlahden luoteisrannalta laajan sillanpään, olisivat ne voineet uhata Kannaksen joukkojen selustayhteyksiä samalla kun tie olisi ollut auki hyökkäykselle Helsinkiin. Neuvostojoukot hyökkäsivät 2. maaliskuuta aamuyöllä Tuppuraan ja Teikariin sekä Häränpäänniemeen. Säkkijärven Ristiniemen järeä patteri tuki Tuppuran taistelua ainoalla ehjällä 12 tuuman tykillään ampumalla kuusikymmentä laukausta. Tuppuran raskas patteri ampui kaikki jäljellä olleet laukauksensa. Puolustajat jäivät Tuppurassa saarroksiin, mutta murtautuivat iltapäivällä motista ja siirtyivät jäälakeuden yli länteen. Puolustaja menetti Tuppuran taistelussa kolmanneksen miehistään. Teikariin aamuyöllä tunkeutunut vihollinen lyötiin iltaan mennessä vastahyökkäyksin pois saaresta. Ristiniemen järeä tykki tuki taistelua. Tykki oli kuumentunut päivän kuluessa niin, että lämpölaajentunut putki oli voitelusta huolimatta tarttua palautumisen aikana kiinni kehtoonsa. Teikarin puolustajat vetäytyivät puolilta öin saarrostusuhan vuoksi Vilaniemeen. Vihollisen hiihtopataljoona tunkeutui aamuhämärissä Häränpäänniemeen, jossa ollut osasto joutui ylivoiman edessä väistymään pari kilometriä taaksepäin. Häränpäänniemi saatiin kuitenkin 3. maaliskuuta aamuun mennessä vallattua vielä takaisin.



Nämä järeät 12 tuumaiset Obuhov-tykit siirrettiin Öröstä Säkkijärven Ristiniemeen 1930-luvun lupulla. Viipurinlahden taistelujen alkaessa toinen tykeistä vaurioitui kovan pakkasen aiheuttaman putkiräjähdyksen vuoksi käyttökelvottomaksi. Toinen tykki toimi taistelujen ajan, vaikkakin vaivoin, aiheuttaen hyökkääjälle raskaita tappioita. Kuva on Johanna Pakolan kokoelmista.

Neuvostoliittolainen armeijakunta aloitti 4. maaliskuuta suurhyökkäyksen Viipurinlahden luoteisrannalle. Ristiniemen suuntaan hyökännyt rykmentti torjuttiin jo jäälle Ristiniemen järeän tykin ja Satamaniemen raskaan patterin tulella. Häränpäänniemessä vihollinen pääsi sen sijaan maihin ja muodosti seuraavien päivien aikana noin kahdeksan kilometrin levyisen ja viiden kilometrin syvyisen sillanpään. Päämaja keskitti sillanpäätä rajoittamaan noin divisioonan vahvuiset voimat, jotka yhdessä alueella jo olevien rannikkojoukkojen kanssa pystyivät estämään sillanpään laajentumisen. Alueen puolustus oli kuitenkin pahasti epäjärjestyksessä vielä rauhan astuessa voimaan 13. maaliskuuta.

Talvisodan loppuvaiheessa maaliskuun alussa 1940 venäläiset pyrkivät hyökkäämään Suomenlahden itäosissa paksun jään peittämää merta hyväksi käyttäen suurilla jalkaväkijoukoilla myös Haminan ja Virolahden suuntiin. Hyökkäykset suuntautuivat Haapasaariin sekä Huovarin ja Isokalastajaan suuntaan. Noin divisioonan vahvuiset vihollisjoukot uhkasivat päästä Viipurinlahdella taistelleiden suomalaisten joukkojen selustaan. Hyökkäykset onnistuttiin kuitenkin torjumaan rannikkopatterien tulella. Tätä unohdettua taisteluvaihetta on hyvin kuvattu Heikki Tiilikaisen kirjassa ”Talvisodan jäinen loppunäytös.”

Sodan päättyessä hyökkääjällä oli aloite käsissään kautta koko Viipurinlahden rintaman. Suomalaisten puolustus oli kulutettu sirpaleiseksi ja ohueksi. Suomalaisten puolustus oli romahtamaisillaan, joten rauha tehtiin oikeastaan yhdennellätoista hetkellä. Viipurinlahden taistelu aiheutti molemmille osapuolille suuria tappioita.

Rannikkojen puolustus niin koko maamme kuin myös Säkkijärven rannoilla oli osa Talvisodan ihmettä. Sitkeä vastarinta johti siihen, että suurvalta päätti luopua koko Suomemme valloittamisesta. Itsenäisyytemme ja suomalainen tapa elää säilyi. Tosin raskain rauhanehdoin, menetetyin aluein ja mittaamattoman kalliilla verellä lunastettuna.